Lumet ovat tulleet ja menneet. Nyt sitten ulkona tosi liukasta pikku pakkasen myötä, ja aikas pimeää. Tosin kaupungille ovat laitelleet jouluvaloja ja on niitä jo monella kodissakin. Vaikka ystäväni ovat välillä huolissaan, kun minulla puuhaa riittää läheisten kanssa, niin silti tuntuu, että rauhallisesti Joulunaikaa kohti mennään. Nyt on se ikä, keski-ikä, että vanhemmat ja lapsenlapset tarvitsevat minua. Tuntuu hyvältä, että voi auttaa. Kyllä se on niin, että antaessaan saa. Olen kiitollinen läheisistäni.
Kotipaikkakunnalla käydessä tein aarre-löydön kirpparilta; tuon valkoisen himmelin. Nyt en haikaile enää Pentikin himmelin perään: tuo sopii minulle oikein hyvin; on käsityönä tehty, kierrätetty, arvokas sellaisena, oli edullinen ja kaunis: sopii siis meidän kotiin.
Olen aina ihaillut tyttärieni taitoa tehdä upeita lahjapaketteja; tänä vuonna olen itsekin kokeillut, josko osaisin. Samoin askarteluja olen vähän myös kokeillut. Nuorin lapsista tykkää leipoa; olen saanut maistella jo Joulutorttuja, pullaa ja kääretorttua. Vanhimmat pojatkin tuntuvat päässeen tämän syksyn aikana mukavasti elämässä eteenpäin. Ja kun lapset ovat onnellisia, äiti on myös.
Onni on omistaa vanhemmat, sisarukset, lapset, lastenlapset, miniät ja vävyt ja ystävät. Elämä on niin rikasta kaikissa muodoissaan. Sairauksien keskelläkin löytyy paljon ilonaiheita.
Enkeleitä siis läheisteni elämään ja sinulle myös, joka tätä blogiani katselet.
"Toivo", höyhensiipi,
asettuu sielun oksalle,
laulaa sanatonta laulua
lakkaamatta, aina-
(Emily Dickinson)
